Ajattelin kirjoittaa mietteitäni voimattomuuden myöntämisestä omiin riipuvaisuuksiinsa nähden. Mennessäni AA-ryhmään ja ensimmäisen kerran kuullessani asiasta, mietin kuinka tyhmältä vaikuttaa se, että riipuvaisuuksissa ratkaisuna olisi voimattomuutensa myöntäminen. Nyky hetkessä ymmärrän oman kokemukseni kautta sen, että toipuminen on mahdotonta niin kauan kuin ihmisellä on hiemankin kuviteltua omavoimaisuutta asiassa. Päihderiippuvuus on niin vakava sairaus, että siitä toipumiseksi on löydettävä nöyryys myöntää tosi asia, ettei yksin selviä ja sitä kautta tulla valmiiksi ottamaan vastaan apua. Apu voi aluksi olla kuntoutusta, tai keskustelu apua esim. A-klinikalla. Mutta oman kokemukseni perusteella olen sitä mieltä, että halutessaan päästä kokonaan irti päihteistä ja halutessaan toipua päihderiippuvuudesta, tarvitsee jatkuvaa vertaistukea ja juuri siihen AA-ryhmä on oiva paikka.

Kuten aikaisemmin kerroin, itselläni löytyi roppakaupalla ennakkoluuloja asiaa kohtaan, mutta kaikki osoittautui perättömiksi. Itseasiassa juuri ryhmässä olen oppinut rehellisesti puhumaan itsestäni, omista tunteistani jne.

Esimerkiksi isäni kuoltua koin yhtenä tärkeimmistä kanavista käsitellä suruani ja kokemaani menetystä, juuri AA-ryhmän ja jälkeenpäin mietittynä juuri se osaltaan auttoi minua pääsemään asian kanssa sinuiksi. Toisaalta huomasin myös sen, että ryhmä hyväksyy minut sellaisena, kuin olen, eikä minun tarvitse yrittää olla yhtään enempää kuin oikeasti olen(aikaisemmin elin erilaisia rooleja apuna käyttäen).

 

Tänä päivänä tiedostan sen, että niin kauan kuin olen valmis myöntämään, että olen voimaton riippuvaisuuksiini nähden(yksin), niin kauan myös tiedostan sen ettei minun tarvitse miettiä voisinko kohtuudella kokeilla ottaa esim. paria pulloa olutta. Tiedän varmaksi sen, että sortuessani vääränlaiseen omavoimaisuuteen, annan sairaudelleni vallan ja siitä seurauksena ajatukseni muuttuvat kielteiseksi ja kohta olen leikkimässä tulella. Alkoholistilla juominen, kun ei ole tahdonvoimasta kiinni, vaan ottaessaan yhdenkin ryypyn, alkoholisti antaa sairudelleen periksi ja se johtaa pahimmassa tapauksessa ennenaikaiseen kuolemaan. Onnekseni minä olen herännyt ajoissa, vaikka lähellä kuolemaa kävinkin useamman kerran. Tänään minun ei tarvitse enää taistella mitään, eikä ketään vastaan, ei edes alkoholia. Kun tiedostan olevani voimaton, minun ei tarvitse tänään miettiä, voinko normaalisti ottaa pari olutta.

 

Juhannus meni rauhallisesti vaimon ja lasten kanssa kotona. Grillasimme ja leikimme lasten kanssa, palloa potkien, kiikkuen jne. Aikaisemmassa elämässäni, en löytänyt mitään hyvän olon tunnetta esim. lasteni kanssa yhdessä olosta, mutta nyt tiedosta sen johtuneen vain siitä, että kunigas alkoholi sekoitti ajatuksiani. Tänään olen onnellinen voidessani olla rakastava puoliso vaimolleni ja isä pojilleni. Ei ole mitään suurempaa onnen tunnetta, kuin se kun oma lapsi juoksee syliisi ja sanoo vilpittömästi rakastavansa sinua. Mihin siis enää tarvisin päihteitä?

 

Jatketaanpa taas tästä..